mikään ei satuta enempää ku menettäminen, omasta tahdosta tai omasta tahdosta riippumatta. jossain välissä niin käy kuitenkin. niino, täähän nyt on varmasti tuttua kaikille. mutta siltikin.
kukaan ei haluu kattoo ku läheiset kärsii, sit syntyy syyttelyn ja haukkumisenkierre, jossa loppujen lopuksi kaikki kärsii omansa pois. vittu ihan oikeesti ihmiset.
oman sydämen taidan kääriä teräslevyihin, en halua taas olla ehjärampa, puolikuollut masokisti sydänsuruineen. mulkku-mode on ja eiku muitten pervojen sekaan juhlimaan.
ei tosiaan taas vaihteeks huomaa että menee hermot kaikkeen, ehkä. no ehkä joo mutta ihan sama, joskus vaan (melkeen aina) kyllästyttää tää tällänen mudassa turhaan räpiköinti. ja jos sitten haluaa rakastaa ni mitä järkeä edes antaa sydämen parantua, murtuuhan se kuitenkin uudestaan, kukaan ei voi sanoa ettei murtuis .. kunnes kuolema meidät erottaa ..
