Kaikki on muuttunu niin paljon ja musta tuntuu että mä en pysy näitten muutosten perässä enään kun oon niin väsyny. Katon vaa silmät pyöreinä ku mikä ennen oli niin tuttua, on nyt ihan uppo outoo ja vierasta. Aika vois hidastaa vähän kulkuaan, miksei ihmiset oo niinku ennen. Ahdistun ja vittuunnun tästä hoksaamastani asiasta. Lisäksi kun oloni on etten itse muutu yhtään. Olen aina sama vanha minä, enkä piiruakaan muuta. Mutta ei kai se ihan niinkään mene. Vanhat haavat umpeutuu ja uusia tulee tilalle. Elämä on arpikudoksen näyttämo, eikä kukaa ole siitä selvinnyt ilman arpia. Joillain niitä on vähemmän ja joillain enemmän. Who knows? Näitä mä pohdin aina iltamyöhään kun ei uni tuu ja pyörin yksin hereillä kun muut nukkuu. On vaikeeta katsoa kun toiset näyttää niin rauhallisilta, stressittömiltä kun itse ei vain osaa. Ei enää, ei yksin. Haluun palata ajassa taakseppäin, vaan siltikään en haluu muuttaa mitään. Kaipaan silti entiseen, siihen ku oli joku vieres nukkuu. Vaan ei oo enään. Pärjättävä omillaan. Maailma ei kuitenkaan anna piiruukaan sulle periksi, ole yhtä kova kuin maailma. Se on vaikeeta. Liian vaikeeta.
"Itkeminen tekee välil ihan hyvää,
sitähän ne koittaa sulle tyrkyttää.
Mut mitä jos ihminen onkin rikki,
kuva näkyy, mut toimi ei mikki.
Kerro kipu, nimeä tunne.
Pelko, ahdistus pelkkä silmänlume
Kukaan ei usko eikä luota,
sivunki tekemisee meni toista vuotta. "
-omia riimejä
lalala !
