Jälleen kerran uneton yö. Sormet naputtaa näppäimiä ihan kuin itsestään, pysähtyvät hetkeksi jotta aivot pääsevät mukaan. Pyyhit tekstin pois ja aloitat alusta, mutta vieläkään et tiedä mitä kirjottaisit. Sama tapahtuu uudestaan ja uudestaan.
Aikoja sitten lakatut kynnet, joista lakka osittain on rapissut pois, päästävät aina omanlaisensa äänen osuessaan jonkin tietyn kirjaimen näppäimeen. Keskityt enemmän noihin ääniin kuin itse kirjoittamiseen. Väsymystäkö lienee, vaiko jotain muuta, päättämättömyyttä kenties?
Tiedät olevasi väsynyt, on taas tullut valvottua vähän liikaakin. Unilääkkeet joita sinulle on määrätty, eivät auta vaan tuntuvat pikemminkin pitävän paremmin hereillä, mutta ilman niitä se olisi melkein sama asia. Mieli on yhtä tyhjä kuin öiset kadut talvisin. Siellä täällä muutama liikahdus, mutta siihen se sitten jääkin. Et saa rakennettua mitään mistä voisi jotain tehdä, mistä kirjoittaa. Kaikki tuntuu olevan merkityksetöntä.
Pälyilet vähän väliä kelloa, minuutit matelevat. Tuntuvat tunneilta. Ikään kuin joku haluaisi tahallaan hidastaa aikaa, jotta voisit tuntea olosi vielä tyhjemmäksi kuin mitä se nytkin jo on. Olet puhki miettimisestä, itseilmaisusta. Riidoista ja väittelyistä. Vihdoin kaikki (suurin osa ainakin) on selvitetty. Olet vain hiljaa ja keskityt hengittämiseen. Välillä jaksat antaa katseesi vaeltaa huoneessa, jossa sillä hetkellä olet. Melko tyhjää, hiljaista. Tuntuu kuin itse hiljaisuus huutaisi juuri nyt sinulle. Painostava tunne. Ahdistus. Tietämättä mistä se johtuu, yrität tehdä johtopäätöksiä. Yrität selvittää miksi, mutta sekään ei juuri nyt luonnistu.
Silti jossain syvällä sisimmässäsi olet onnellinen, vapaa. Se tunne lämmittää käsiäsi, jalkojasi, ennen kaikkea sydäntäsi. Pieni hymyn häive vilahtaa huulillasi, ennen kuin ilmeesi valuu taas välinpitämättömyyden verhoon. Muistot nostavat kuvan kasvoista mieleesi. Niinkin elävästi että sinusta tuntuu siltä, että kasvoja voisi koskettaa. Tunnistat silmät, ilmeen, suun asennon. Kuva tuijottaa sinua pieni vino hymy kasvoillaan. Se kuiskaa sinulle jotain.
Oliko se mielikuvitusta, silmänlumetta, vai oliko siinä toden perää. Kuiskatut sanat kaikuvat mielessäsi, hiljaisuudessa jota melkein voi käsin koskettaa. Ääni rikkoo ajatuksesi ja keskittymisesi herpaantuu entisestään. Ääni jonka kuulit on tuttu, lempeä ja sinulla on sellainen olo että tunnet äänen, olet tun tenut sen jo kauan. Sanat hapuilevat mielessäsi, pala nousee kurkkuusi ja huokaat hiljaa.
Kyllä, tunnistit äänen vihdoin, jälleen tuo pieni hymyn häive käy huulillasi, nyt se tosin jää hetkeksi pidempään, ikään kuin odottaisi jotakin.
-: "Minä välitän"
